Viime sunnuntainen kisa-aamu starttasi tyypillisesti hieman unisissa merkein, ja kotikisoihin Järvenpäähän lähdettiin ajamaan aamusella. Tiedossa oli kolme rataa kolmosille, joten melko tiukka aloitus näin viimeksi karsinnoissa -kisaaville. Sää ei tietenkään meitä tälläkään kertaa suosinut (lähes kaikissa kesän kisoissa joko sadetta tai vastaavasti yltiöpäistä hellettä), joten tihutteluun totuteltiin jo ensimmäisessä rataantutustumisessa.

Tuomarina toimi ekalla radalla Salme Mujunen, joka pitäytyi luonnollisesti mujusmaisessa suora-putki -linjassaan. Radalta löytyi siis 3 äärimmilleen venytettyä suoraa putkea - ja kaikki vieretysten - jotka mukavasti mentiin lähes peräkkäin. Kaiken kaikkiaan melkoinen juoksurata oli kyseessä; löytyi alkusuoraa ja loppusuoraa ja jotain siellä välissäkin (suoraa? Ehkäpä.). Ennen omaa suoritusta en oikeen saanut itseäni käyntiin, joten oma ohjaus oli hieman hapuilevaa ja jäin parissa kohtaa jälkeen, no tuloksena nolla kiitos taitavan koiran.. Ohjaaja kun vähän kämmi välillä :P Sijoituimme viidensiksi häviten kolmisen sekkaa voittajalle (borcol Iiro). Ei siis paha kun tiesin ne kolmen sekunnin kohdat mistä olisin itse voinut nipistää jos olisin ollut ajoissa !

Toisella ja kolmannella radalla tuomaroi Johanna Nyberg. Hänkin harjoitti tällä kertaa Mujusen ainutlaatuista tekniikkaa: ei lainkaan puomia perusradalla mutta senkin edestä suoria putkia! Tokihan nämä suorat putket meille sopivat, Tacolla kun ei onneksi vauhti kilahda päähän, vaan korvatkin pysyvät yleensä auki. Vaikka kontaktit toimivat moitteettomasti ekalla radalla, tuotti A-este tällä radalla päänvaivaa. Kohtalokas pomppu ekalta alastulolta ja siitä vitonen, siispä kun A mentiin toiseen kertaan otin kunnolla kontaktin, jonka Taco sitten onneksi otti ihan kiitettävästi. Ja taas mä olin ihan jäässä! Nyt hitsi vieköön piti saada vähän potkua vikalle radalle joka oli hypäri, ettei menisi ihan mahdottomaksi tämä homma.

Viimeinen rata oli siis jäljellä, ja sain kuin sainkin itseäni niskasta kiinni. Rata oli kyllä kaikista päivän radoista suvereenisti hulvattomin - taitaa mennä kilpajuoksuksi, ajattelin vielä mielessäni ennen rataa. Tämäkään rata ei siis jäänyt vaille suoraa putkea, ja me starttasimme lähtölistassa toisena. Rata meni puhtaasti ja oli hieno lopetus kisapäivälle!! Maaliin tullessani hihkuin ilosta; kaikin puolin onnistunut rata, paljon ei paremmaksi osattaisi laittaakkaan. Lähdin jäähdyttelylenkille ja hetken päästä äiti tuli innoissaan kertomaan, että me johdamme. En pitänyt sitä vielä sen kummempana, me kun oltiin ihan alkupäässä ja vielä oli kolmisenkymmentä koiraa jäljellä. Jäähdyttelylenkillä ajatus viimeisestä voittonollasta ja siten AVA-tittelistä alkoi kuitenkin kypsyä, mutta pelottelin sen vielä mielessäni taka-alalle. En halunnut kokea suurempia pettymyksiä, jos hävittäisiin taas voittajalle jollain sadasosasekunneilla kuten taannoin Kajaanissa. Viimein jännitys nousi niin hurjaksi, etten uskaltanut mennä kentän laidalle ollenkaan. Muutaman nopean ja taitavan koirakon radan näin sortuvan houkutusputkelle, ja ihmettelin oliko vielä tullut paljonkaan nollia. Lopulta seurakaveri tuli ilmoittamaan viimeisen koiran menevän ja meidän edelleen pitävän johtopaikkaa.

Se jysähti. Kolme vuotta voittonollia metsästäneenä ja välillä karvaita pettymyksiä kokeneena se todella jysähti. Aloin jo epäillä tulosten todenperäisyyttä kunnes tuli ratkaiseva kuulutus: "Ja tänään meillä on valmistunut myös yksi uusi agilityvalio." Silloin en tiennyt nauraako vaiko itkeä, hypin ilmaan ja kiljuin yhtä aikaa. Se oli ehkä hienoin tunne agilityurallamme ikinä. Tacon kanssa ei todellakaan ole ollut aina helppoa, ja kokemus on tullut kantapään kautta. Varsinkin alkumetreillä haasteita tuntui olevan loputtomasti. Kun sitten alkuvaikeuksista selvittiin, tuli hyvin pian lisää päänvaivaa ("ahh ihanat tyttökoirat.."), joista sittemmin selvittiin myöskin sitkeällä treenaamisella ja puoli vuotta kestäneellä kisatauolla. Varmuus on tullut ajan kanssa, ja luotto koiraan on kasvanut sitä mukaa. Tänäpäivänä ei tarvitse stressata koiran pysymisestä radalla, eikä siitä, miten innokkaasti se tänään kulkee tai kiipeääkö se puomia ollenkaan. Nyt voidaan vain puhtaasti nauttia agilityn tuomasta silkasta ilosta ja antaa mennä.