Muistan sen agirodun hämärästi vuonna 2002, kun eräs nainen tuli luokseni kromfohrländerinsä kanssa ja kertoi tykkäävänsä Tacosta todella kovasti ja haluavansa mahdollisesti käyttää tätä nartullensa Ronjalle. Olin kuullut hänestä aikaisemminkin Tacon kasvattajalta, joka kertoi hänen olleen jo pidempään kiinnostunut Tacosta. En ollut koskaan nähnyt tätä naista tai hänen koiraansa, tiesin vain että hänen nimensä on Ulla. Tuolloin agirodussa hän kuitenkin tuli luokseni ja kysyi, kävisikö minulle että Tacoa käytetään jalostukseen. "Mikä ettei", vastasin, ja siitä yhteinen taipaleeni Ronjan ja hänen omistajansa Ullan kanssa alkoi.

Tuolloin alussa olimme tietysti vain tuttavia, ja yhteisenä päämääränämme oli saada koirillemme pentuja. Tuo ei kuitenkaan ollut aivan niin yksinkertaista, varsinkaan kun kyseessä oli Ronja ja Taco, ja lukuisten epäonnistuneiden yritysten jälkeen päätimme antaa olla. Loppujen lopuksi tulimmekin myöhemmin siihen tulokseen, ettei kukaan varmaan olisi ostanut niin tulisia ja temperamenttisia pentuja mikäli niitä olisi syntynyt! Ensimmäisten astutusyritysten jälkeen tuli puheeksi agility. Ronja kun osasi kaikki esteet ja oli kilpaillutkin ykkösluokassa jo useamman vuoden, mutta oli nyt vailla ohjaajaa, sillä Ulla ei halunnut itse ohjata ja edellinen lainaohjaaja oli menettänyt kiinnostuksensa lajiin. Ullan mukaan Ronjassa oli potentiaalia ja koira kuulemma rakasti lajia. Niinpä eräänä kauniina kesäisenä iltana kokeilin agilityä Ronjan kanssa Ristarin nurmikentällä, ja menihän se, kunhan nakkipussi ja Ulla pysyivät lähettyvillä!

Purinalla kisaamassa joista tuloksena luokkavoitto ja nousu kolmosiin!

Siitä alkoi yhteinen tiemme agilityssä, ja muutamien hassujen harjoituskertojen jälkeen aloimme jo kisata. Agility ei ole aina ollut Ronjan kanssa ruusuista, mutta siitä tämä laji juuri onkin niin koukuttava: aina voi kehittyä, aina voi tehdä paremmin. Kuluneiden vuosien aikana olen huomannut, että jokainen koira opettaa jotakin. Ronja opetti kärsivällisyyttä, ettei koskaan voi olla aivan varma. Sitten kun kärsivällisyyttä löytyy, tahtoa ja tarkkuutta unohtamatta, alkaa tuloksia syntyä. Pitää olla nöyrä ja tehdä aina parhaansa, sillä jos luotat liikaa että kyllä se ton jo osaa, kyllä se menee putkeen kun vaan vähän huitaisen, niin silloin neiti varmasti keksi jotakin.. ;) Muistuttaen että ohjaa, älä oleta. Ja oli meillä niitä tähtihetkiäkin, mm. Junioreiden avo-SM voitto vuonna 2004, osallistuminen agilityn SM-kisoihin vuonna 2007, länderimestaruuskisoissa pronssia vuonna 2008.. Niitä hetkiä muistelen aina lämmöllä.

Epiksissä mentiin kovaa ja sijoituskin oli sen mukainen :)

Muutama vuosi sitten jätimme Ronjan kanssa kisakentät nuoremmille koirille, ja Ronja siirtyi viettämään lokoisia eläkepäiviä tehtävänään komentaa perheen nuorimmaista Risto-poikaa. Silti tähän kesään asti Ronja halusi aina mennä agilityä Ristarin nurmikentällä, ja palkka oli tietysti pääasia. Sinne lopetimme mistä aloitimme. Mutta jotain on matkan varrella muuttunut: tuttavista tuli ystäviä, Ronjasta tuli minun agilitykoirani ja minusta Ronjan agilityohjaaja. Ullasta ja minusta tuli hyvät ystävät. Sain kaksi ystävyyttä, joista toisesta jouduin nyt luopumaan, kun meidän oma pikku prinsessa, todellinen Drama Queen ja näyttelijäsielu on nyt lähtenyt koirien taivaaseen. Ikävä on kova.

- Jokaisessa poisnukkuneessa ystävässä kadotamme osan itsestämme, usein juuri parhaan osan. -

Kaipaamme sinua, Ronja.